MV #120: NÄISTÄ EN PIDÄ

Tällä kertaa Mustavalkomaanantaissa kuvataan JOTAIN, MISTÄ EN PIDÄ.

Lehtokotilot ovat valloittaneet puutarhan. Olen yrittänyt niitä pyydystää jo vuosikausia, mutta nyt taitaa olla niin, että en enää viitsi/jaksa niitä enää keräillä - olen hävinnyt taistelun. En todellakaan pidä näistä. Mietin, mitkä näitä tarvitsevat tai mihin näitä tarvitaan.

Lehtokotilo on vaaraton ihmiselle, mutta harmittava otus syödessään puutarhan antimia tai rutistuessaan jalkojen alla.  Lehtokotilolla on suojanaan pääasiassa kalkista muodostunut kuori, joka on läpimitaltaan noin 2 cm, ja väriltään läikikkään ruskea. Sukukypsillä yksilöillä kuoren suu eli huuli on paksuuntunut ja vaaleareunainen. Normaalioloissa lehtokotilot munivat kesällä ja alkusyksyllä. Hyvissä oloissa, kun sää on kostea ja lämmin ja ruokaa riittävästi, ne pystyvät kuitenkin munimaan useita kertoja kesän aikana. Kotilot kaivavat maahan kasvien tyville tai lautojen alle munintakuopan, johon laskevat parisenkymmentä munaa. Pienenä ryppäänä olevat munat ovat 2-3 mm halkaisijaltaan. Parin kolmen viikon kuluttua munista kuoriutuu pieniä kotiloita, joilla on jo kalkkikuori valmiina. Munintakunnossa lehtokotilot ovat parin vuoden ikäisinä, ja ne elävät 4-6 vuotta.

Lehtokotilot talvehtivat horroksessa maassa, karikkeen suojassa.Lehtokotilot ovat kaikkiruokaisia. Niillä on raastinrautamainen kieli, jolla ne syövät vihreitä kasveja, leviä, jäkälää, sienirihmastoa ja jopa raatoja. 

 Lehtokotilot kelpaavat myös pataan, ja asian harrastajat pitävät kotimaisia lehtokotiloita erinomaisina suupaloina. Ravinnoksi käytettävät kotilot on syytä kerätä puhtailta paikoilta. 

Tietoja lehtokotiloista lisää löytyy ympäristö.fi-sivuilta.