Aamulla auringon noustessa lähdimme hiihtämään. Aurinko nousi vasta klo 9.29! Matkaa pitää ensin tehdä autolla, koska valmiita latuja ei vielä meidän kotimme lähellä ole.
Tänään hiihdimme kumpikin jo pitemmän matkan kuin eilen. Nyt uskalsin lähteä vitosenkin latua hiihtämään, kun mies yllytti. Tuttu latuhan tuo oli edellisvuosista. Tosin viime talvi jäi väliin tällä reitillä, kun ei ollut tarpeeksi lunta. Nyt monet urheilukeskuksen lähettyvillä olevat ladut on lumetettu tai jotenkin muuten tehty todella hyviksi.
Joululahjaksi saamani myssy on hyvä hiihtopipo. Pitää tuulen loitolla, hengittää ja kuitenkin tarpeeksi lämmin.
Olen lueskellut jo kolme kirjaa joulun maissa. Viimeksi Anna-Lena Laurénin "Hulluja nuo venäläiset, Tuokiokuvia Venäjältä" (Teos & Söderströms). Laurén toimi Yleisradion kirjeenvaihtajana Moskovassa ja sitä ennenkin oleskeli paljon Venäjällä. Kirja kertoo huumorilla venäläisten elämästä ja ajattelutavasta, miten se eroaa meidän suomalaisten tavasta toimia ja ajatella.
Venäläiset teitittelevät, eivät sinuttele. Venäjää ei voi arvioida länsimaisten mittapuiden mukaan, selittää Laurén. Ei pidä takertua pikkuseikkoihin. Se on käytännöllinen elämänohje sille, joka haluaa selviytyä Venäjällä. Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Se ei ole erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään.Maa, jonka ymmärtäminen vaatii aikaa, koska ensin täytyy porautua lukemattomien kerrosten läpi.
Luin myös toisenlaisen teoksen. Kirja kertoi lähetystyöntekijä Kaisu Matilaisesta, joka oli ollut kolmisenkymmentä vuotta lähetystyössä Keniassa lähinnä kikujujen parissa. Marja-Liisa Turunen kirjoitti tämän kirjan Kaisun elämästä Toisenlaista rikkautta (Päivä 2010). Kaisu halusi kysyä Jumalan tahtoa, ja vasta kun hän oli varma siitä, hän saattoi siirtyä elämässä eteenpäin. Hän ei itse ajanut asioitaan, vaan vaan antoi tilan Jumalalle. Kaisu, evankelista, eli ihmisten arjessa mukana niin Afrikassa kuin Suomessa. Huumori ja iloisuus oli mukana. Kaisun mielestä hänen elämäntehtävässään parhainta on ollut pitää esillä iankaikkista ja luotettavaa elämän Sanaa.
Hyvää jatkoa Pappilanmummollekin!
VastaaPoistaMinun oikeastaan pitäisi lukea tuo Venäjä-kirja, kun suurin osa työtovereistani venäläisessä vanhainkodissa on syntyperältään venäläisiä. Olisi helpompi ymmärtää heidän tapaansa tehdä asioita.
Sirkku: Kun tietää toisen taustoista enemmän, on myös molemminpuolinen kohtaaminen koskettavaa.
VastaaPoista