Rippikoulumuistoja

Juhannuspäivänä vuonna 1963 viisikymmentäneljä tyttöä ja toinen mokoma poikia kirkkoherra Paavo Muinosen ja kappalainen Rainer Kankaan johdolla marssivat parijonossa kulkueena Orimattilan seurakuntakodilta kirkkoon konfirmaatiojumalanpalvelukseen.

Samana aamuna oli ollut valokuvaus seurakuntakodin pihamaalla. Tytöt ja pojat kuvattiin erikseen. Silloin ei ollut konfirmoitavilla vielä alboja, vaan itse hankitut vaatteet. Jokaisella tytöllä oli valkoinen asu, leninki tai jakkupuku sekä valkeat korkokengät. Pojilla puolestaan oli valkoinen paita ja musta puku kravateineen. Kuvissa istuivat keskellä eturivissä rippikoulumme opettajat: kirkkoherra, kappalainen ja kanttori. Varsinainen rippikoulutuntien pitäjä tytöillä oli Rainer Kangas, pojilla Paavo Muinonen. Virsilaulusta huolehti kanttori Eino Miettinen kaikille yhteisesti.

Kesäkuun alusta juhannukseen asti aamupäivisin papit opettivat meitä ja iltapäivisin kanttori. Tyttöjen tunnit pidettiin seurakuntakodin yläsalissa ja poikien alasalissa. Yhteiset musiikkitunnit olivat yläsalissa, joka on kooltaan niin iso tila, että kaikki toistasataa oppilasta sinne hyvin mahtuivat.

Meillä oli oppikirjana katekismus ja samoissa kansissa oleva kristinoppi. Ulkoa piti opetella niin käskyt selityksineen kuin uskontunnustus, Isä meidän -rukous sekä Herran siunaus, ilmeisesti jotain muutakin. Kun oli iso joukko oppilaita, niin ei kysymyksiä tullut kovin monta yhtä kohden. Muistan, että minultä kysyttiin Isä meidän -rukous. Toki osasin sen kuin vettä vaan, mutta siinä tilanteessa sotkeuduin ja unohdin osan. Ai, että harmitti! Ja hävetti. Minä, joka olin käynyt edellisen vuoden lähes joka sunnuntai jumalanpalveluksessa ja käynyt pyhäkoulua ja tyttökerhoa ja ollut muutenkin ahkerasti mukana seurakunnan toiminnassa, en edes Isä meitää osannut. Vieläkin jännitän esilukijana sen sanomista.

Pääsiäisestä pääsiäiseen oli ollut vuoden kestävä kirkossakäyntikilpailu. Sarjoja oli kaksi tytöille ja kaksi pojille. Sarjat lienevät olleet alle ja yli kymmenvuotiaat. Parhaat palkittiin rannekellolla pääsiäisenä 1963. Isompien poikien sarjan voitti Mikko Mäkelä ja tyttöjen palkinnon sain minä. Nuorempien tyttöjen paras oli Helena Kangas. Pitkään tuo voittamani rannekello palveli minua. Laatikossa säilytän sitä vieläkin, vaikkei se ole käynyt enää vuosiin.

Viimeisen rippikoulupäivän jälkeen jouduin viemään kiitoskukkaset rippikoulupapillemme Rainer Kankaalle kotiin. Oli näet tapana kiittää jollakin tavoin rippikoulunpitäjää.

Takavuosina monet rippikoulut olivat lahjoittaneet papilleen alpakka- tai hopeaesineitä, tavallisesti lautasia, joihin oli myös kaiverrettu rippikouvuosi. Särkisalon pappilassa näin appeni ja hänen isänsä rippikoulaisiltaan saamia lautasia.

Konfirmaatiossa kutsuttiin kaikki yhtäaikaa alttarin ääreen tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme. Meitä oli niin paljon, että olimme neljässä rivissä alttarin puolikaarella. Uskontunnustuksen jälkeen meidät kaikki yhteisesti siunattiin apostolisella siunauksella, sillä samalla, jolla meidät siunattiin myös kasteen yhteydessä: Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne.

Nuoren kansan ensi rippi lukee silloisessa virsikirjassa konfirmaatiovirsien kohdalla. Ensimmäistä kertaa pääsimme Herran Pyhälle ehtoollliselle. Seurakunta lauloi:

Ruumiis, Jeesus, ruoaks annat,

Veres pyhän juomaksi,

Armollasi heitä kannat,

Kaiken suot sä lahjaksi.

Anna armoliitostas

Veisata sun kiitostas,

Kunnäin kutsut heidät

varhain Juhlaas suureen,

Paimen parhain. (Virsi 225:6)

Jumalanpalveluksen jälkeen saimme konfirmaatiotodistukset. Kirkkopihassa sukulaiset ja ystävät kukittivat meitä ruusuin ja muine kukkasin. Sieltä moni siirtyi vielä valokuvaamoon. Kotona suku oli juhlimassa. Vanhemmiltani sain rippilahjaksi cameesormuksen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli myös jumalanpalvelus kirkossa. Lähdin sinne noilla uusilla hyvin korkeakorkoisilla kengillä. Jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntanuorten porukalla päätimme kiivetä kirkontorniin. Olipa hankalaa kiivetä ja liikkua noilla kengillä. Tuo oli viimeinen kerta kun niitä kenkiä käytin: korot olivat liian korkeat minulle.

Olin toivonut pääseväni leiririppikouluun Vivamoon tai Teiniharjulle, mutta vanhemmat eivät suostuneet.

Isä sanoi: Tältä kylältä ei kukaan muukaan lähde etkä sinäkään. Ei tarvitse olla erikoinen.

Olin jo hakenut ja saanut Vivamosta rippikoulupaikan, mutta jouduin sen perumaan.,Seuraavana vuonna Orimattilassakin oli jo leiririppikoulu, jonne pääsin isoseksi.