Juhannuspäivänä
vuonna 1963 viisikymmentäneljä tyttöä ja toinen mokoma poikia
kirkkoherra Paavo Muinosen ja kappalainen Rainer Kankaan johdolla
marssivat parijonossa kulkueena Orimattilan seurakuntakodilta
kirkkoon konfirmaatiojumalanpalvelukseen.
Samana
aamuna oli ollut valokuvaus seurakuntakodin pihamaalla. Tytöt ja
pojat kuvattiin erikseen. Silloin ei ollut konfirmoitavilla vielä
alboja, vaan itse hankitut vaatteet. Jokaisella tytöllä oli
valkoinen asu, leninki tai jakkupuku sekä valkeat korkokengät.
Pojilla puolestaan oli valkoinen paita ja musta puku kravateineen.
Kuvissa istuivat keskellä eturivissä rippikoulumme opettajat:
kirkkoherra, kappalainen ja kanttori. Varsinainen rippikoulutuntien
pitäjä tytöillä oli Rainer Kangas, pojilla Paavo Muinonen.
Virsilaulusta huolehti kanttori Eino Miettinen kaikille yhteisesti.
Kesäkuun
alusta juhannukseen asti aamupäivisin papit opettivat meitä ja
iltapäivisin kanttori. Tyttöjen tunnit pidettiin seurakuntakodin
yläsalissa ja poikien alasalissa. Yhteiset musiikkitunnit olivat
yläsalissa, joka on kooltaan niin iso tila, että kaikki toistasataa
oppilasta sinne hyvin mahtuivat.
Meillä
oli oppikirjana katekismus ja samoissa kansissa oleva kristinoppi.
Ulkoa piti opetella niin käskyt selityksineen kuin uskontunnustus,
Isä meidän -rukous sekä Herran siunaus, ilmeisesti jotain
muutakin. Kun oli iso joukko oppilaita, niin ei kysymyksiä tullut
kovin monta yhtä kohden. Muistan, että minultä kysyttiin Isä
meidän -rukous. Toki osasin sen kuin vettä vaan, mutta siinä
tilanteessa sotkeuduin ja unohdin osan. Ai, että harmitti! Ja
hävetti. Minä, joka olin käynyt edellisen vuoden lähes joka
sunnuntai jumalanpalveluksessa ja käynyt pyhäkoulua ja tyttökerhoa
ja ollut muutenkin ahkerasti mukana seurakunnan toiminnassa, en edes
Isä meitää osannut. Vieläkin jännitän esilukijana sen
sanomista.
Pääsiäisestä
pääsiäiseen oli ollut vuoden kestävä kirkossakäyntikilpailu.
Sarjoja oli kaksi tytöille ja kaksi pojille. Sarjat lienevät
olleet alle ja yli kymmenvuotiaat. Parhaat palkittiin rannekellolla
pääsiäisenä 1963. Isompien poikien sarjan voitti Mikko Mäkelä
ja tyttöjen palkinnon sain minä. Nuorempien tyttöjen paras oli
Helena Kangas. Pitkään tuo voittamani rannekello palveli minua.
Laatikossa säilytän sitä vieläkin, vaikkei se ole käynyt enää
vuosiin.
Viimeisen
rippikoulupäivän jälkeen jouduin viemään kiitoskukkaset
rippikoulupapillemme Rainer Kankaalle kotiin. Oli näet tapana
kiittää jollakin tavoin rippikoulunpitäjää.
Takavuosina
monet rippikoulut olivat lahjoittaneet papilleen alpakka- tai
hopeaesineitä, tavallisesti lautasia, joihin oli myös kaiverrettu
rippikouvuosi. Särkisalon pappilassa näin appeni ja hänen isänsä
rippikoulaisiltaan saamia lautasia.
Konfirmaatiossa
kutsuttiin kaikki yhtäaikaa alttarin ääreen tunnustamaan yhteinen
kristillinen uskomme. Meitä oli niin paljon, että olimme neljässä
rivissä alttarin puolikaarella. Uskontunnustuksen jälkeen meidät
kaikki yhteisesti siunattiin apostolisella siunauksella, sillä
samalla, jolla meidät siunattiin myös kasteen yhteydessä: Herran
Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen
osallisuus olkoon teidän kanssanne.
Nuoren
kansan ensi rippi lukee silloisessa virsikirjassa konfirmaatiovirsien
kohdalla. Ensimmäistä kertaa pääsimme Herran Pyhälle
ehtoollliselle. Seurakunta lauloi:
Ruumiis,
Jeesus, ruoaks annat,
Veres
pyhän juomaksi,
Armollasi
heitä kannat,
Kaiken
suot sä lahjaksi.
Anna
armoliitostas
Veisata
sun kiitostas,
Kunnäin
kutsut heidät
varhain
Juhlaas suureen,
Paimen
parhain. (Virsi 225:6)
Jumalanpalveluksen jälkeen saimme konfirmaatiotodistukset.
Kirkkopihassa sukulaiset ja ystävät kukittivat meitä ruusuin ja
muine kukkasin. Sieltä moni siirtyi vielä valokuvaamoon. Kotona
suku oli juhlimassa. Vanhemmiltani sain rippilahjaksi cameesormuksen.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli myös jumalanpalvelus
kirkossa. Lähdin sinne noilla uusilla hyvin korkeakorkoisilla
kengillä. Jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntanuorten porukalla
päätimme kiivetä kirkontorniin. Olipa hankalaa kiivetä ja liikkua
noilla kengillä. Tuo oli viimeinen kerta kun niitä kenkiä käytin:
korot olivat liian korkeat minulle.
Olin toivonut pääseväni leiririppikouluun Vivamoon tai
Teiniharjulle, mutta vanhemmat eivät suostuneet.
Isä sanoi: Tältä kylältä ei kukaan muukaan lähde etkä
sinäkään. Ei tarvitse olla erikoinen.
Olin jo hakenut ja saanut Vivamosta rippikoulupaikan, mutta jouduin
sen perumaan.,Seuraavana vuonna Orimattilassakin oli jo
leiririppikoulu, jonne pääsin isoseksi.
1 kommentti:
Ihana muisto, jota oli mukava lukea, kun oli tuttuja nimiä. Tätini on asunut Orimattilassa 60-luvulta asti. T: Saukkis
Lähetä kommentti