"Siell' kaunis kannel soi, veisaamme virttä uutta,
ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.
Täällä en lauluun voi saada sen ihanuutta,
kuitenkin laulan ylistystä Herralle.
Hän verellänsä ja hengellänsä
myös minut Jumalalle lunastanut on.
Kunnia, kirkkaus, voima ja ylistys
sinulle, Jeesus, ikuisesti kaikukoon.
Ja taivas, maa ja meri aamen vastatkoon." (Virsi 632:4)
ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.
Täällä en lauluun voi saada sen ihanuutta,
kuitenkin laulan ylistystä Herralle.
Hän verellänsä ja hengellänsä
myös minut Jumalalle lunastanut on.
Kunnia, kirkkaus, voima ja ylistys
sinulle, Jeesus, ikuisesti kaikukoon.
Ja taivas, maa ja meri aamen vastatkoon." (Virsi 632:4)
Tätä virsikirjan viimeistä virttä, ylistysvirttä, lauloimme siunaustilaisuudessa saattaessamme lähettiystäväämme viimeiselle matkalleen. (Tämän virren haluaisin omaankin siunaustilaisuuteen)
Perjantaina olimme näet isoissa hautajaisissa. Kirkossa oli lähelle kolmesataa saattajaa. Eipä tuo joukko olisi mahtunut hautausmaan isoimpaankaan kappeliin. Jäähyväisten jättäminenkin kesti lähes tunnin, vaikka vain joku jokaisesta joukosta kävi viemässä kukkatervehdyksen ja loput ryhmästä vain nousivat seisomaan siksi ajaksi paikoillaan.
3 kommenttia:
tälläiset hautajaiset ovat harvinaisia nykyään.
Kiitos, kun kerroit! Niin mielellämme olisimme olleet siellä häntä saattamassa, vaan emme voineet tulla. Olimme mukana vain rukouksin ja kiitollisin muistoin.
Kaikella on aikansa auringon alla. Aika on syntyä, aika on kuolla. Suuri määrä on ollut saattojoukkoa, komea ollut kaiketi kukkakumpukin kun kaikkien laitteet oli saatu lasketuksi.
Lähetä kommentti