Olin ajatellut lähteä vaeltamaan kuudelta, mutta vettä tuli kuin aisaa ja oli mahtavia tuulenpuuskia ja vesiryöppyjä. Pimeää. Pakkailin kuitenkin itseni lähtöön. Laitoin sadelahkeet jalkoihin ja tarkistin, että repunsuojus on kunnolla kiinni ja vielä eräs avulias aamuherännyt auttoi sadeviitan rinkan yli.
Lähdin matkaan varttia yli kuusi ja eikös vain, metsän suojassa nuo puuskat eivät tuntuneet tai olivat jo loppuneet. Sadekin hiljeni kevyeksi kesäsateeksi. Otsalamppu irtoili nauhastaan ja päädyin pitämään sitä kädessä, etenkin kun lampun teho alkoi heiketä. Uskalsin sitä käyttää enää tienristeyksissä etsimässä mihin suuntaan keltaiset nuolet ohjaavat.
Niinpä kuljin pimeässä, hämärässä tunnin verran, ennen kuin alkoi valostua. Satoi ja välillä ei. Alkumatka A Susanaan oli lähinnä metsäpolkuja. Sitten tuli tienristeys, jossa oli kolme mahdollisuutta ja lähdin niistä sitä, joka todennäköisimmin ei ollut oikea tie, mutta hyvä kulkea ja viittassa oli Via de Plata ravintola 800 m. Kuulin autojen ajavan isommalla tiellä ja arvelin sen olevan N-525, jota olin kulkenut aikaisemminkin caminolla. Opaskirjan mukaan tämäkin osui taas sille tielle joksikin matkaa. Joten uskalsin lähteä varman päälle, koska hämärässä en nähnyt mitään nuolta tai muuta merkkiä, jonne lähteä.
Kävelin sitten tuota carreteraa (=isompaa tietä) kai pari kilometriä (tien vieressä oli polkuakin, kuten yleensä caminolla asfalttitien vieressä, joten olivat sitä toisetkin liikkuneet). kunnes polku tuli tielle. Kävin sitten baarissa A Susanassa nauttimassa 8 kilometrin aamutaivalluksen jälkeen espresson ja lasillisen vettä ja sain jopa pari kakkupalaakin niiden kanssa. Ja titetysti sen tärkeän eli sellon (lausutaan seijo) eli leiman vaelluspassiini, koska joka päivä viimeisten sadan kilometrin kanssa täytyy olla vähintään kaksi leimaa päivässä.
Vielä matkaa tästä miltei 8 kilometriä. Tällaisia tolppia (näitä caminotolppiahan ilman kilometrikertomisia on ollut koko reitin ajan merkkeinä caminosta) alkoi olla vähän väliä, joissa kerrottiin, miten monta metriä on vielä katedraalille. No, nekin loppuivat aikanaan ja loppumatka oli ilman. Näin erään talon aidassa muunlaisenkin merkinnän viimeisenä tietona matkan pituudesta, jossa kerrottiin olevan noin kaksi ja puoli kilometriä perille. (Oli siinä tarkka luku, mutten muista sitä)
Matka sujui edelleen suhteellisen vähäisessä sateessa. Ja kylläpä taas oli kiipeämistä. Neljä kilometriä ennen Santiagoa O Pineirossa oli iso siltatyö/tietyö, ja niin ohitus oli tehty lähes pystysuoraan - no ei ihan, mutta siltä tuntui.mäkeä ylös kavutessa. Kylläpä ilman sauvoja olisi ollut vaikeaa punnertaa! Sitten pääsi tien yli siltaa myöten ja taas alaspäin.
Kun tie laskeutui, niin tien vierellä oli aitaa, jossa oli vaikka mitä caminokamaa kiinnitettynä: simpukoita, vaellussauvoja, paitoja, lakkeja...
Siitä sitten alkoi nousu (ja välillä pieniä laskujakin) kohti katedraalia. Pitkä kävely oli vielä edessä, vaikka tuo katedraali tuntui olevan juuri tuossa.
Vihdoin perillä kellon lyödessä kymmentä.
Sitten vielä vein reppuni compostelatoimiston säilytykseen (2 euroa) ja kävin hiljentymässä vieressä olevassa kappelissa ja kiittämässä Taivaan Isää matkan varjeluksesta.
Vieressä oli muuten myös postikin.
Onnellisena perillä matkalla katedraaliin. Sinne sisälle menin jo klo 11.10. Pääsin istumaan aika eteen odottamaan messua. Paljoin väkeä oli jo paikalla ja useimmat kulkivat Jaakon selän kautta ja kävivät tätä halaamassa. Tällä reissulla minua ei kiinnostanut lainkaan tämä pyhimys eikä hänen hautakammionsa. Messu ainoastaan.Messussa lauloi ja ennen messua opasti taas tämä kaunisääninen nunna meitä mukaan jumalanpalvelukseen.
Messun jälkeen sain viestin kotikaupungin toisilta vaeltajilta. Lähdin heitä tapaamaan compostelatoimistoon ja samalla tapasin oman vaellusperheen jäseniä, heitä joiden kanssa olin tullut monen monena päivänä samaan majapaikkaan yöksi. Yksin siis päivän kuljin, mutta iltaisin ja aamuisin oli seuraa ja ateriointiyhteyttä toisten kanssa.
Lähdimme yhdessä etsimään majapaikkaa. Kävimme eräässä albergessa, jossa olin aikaisemminkin ollut, mutta nyt ei ilman etukäteisvarauksia mahtunut sinne. Saimme sieltä suosituksen toiseen lähellä olevaan albergeen ja siellä olikin yksi paikka vapaana. Joten sinne sitten jäin. Naiset jatkoivat matkaa ja löysivät aivan läheltä paikallisesta hotellista huoneen. Paikan pitäjät opastivat minut syömään hyvään päivälläkin menu del dian tarjoavaan ravintolaan Punabiin.
Sain maukkaan aterian siellä turhia jonottamatta ja tietysti jälkiruoaksi otin Santiagokakkupalasen.
Toiset olivat majoittuneet sillä aikaa ja halusivat lähteä syömään, Niinpä lähdimme yhdessä vielä vanhan kaupungin keskustaan tutuille kaduille ja kävimme muutamissa matkamuistomyymälöissä ja sitten istuimme pitkään ravintolassa juttelemassa muun muassa vaelluksemme annista.
Vaellusperheeni matkan varrella oli opastanut minua, että paikalliset käyttävät punaviinin kanssa kivennäisvettä tai sitruunasoodaa. Se sekoitus maistuukin mielestäni paremmalta kuin punaviini. Sillä on joku oma nimikin, tinto de veranoa eli punaviiniä ja gaseosaa eli sitruunasoodaa. Kun viiniä ja sitruunasoodaa sekoittaa keskenään, niin viinin alkoholipitoisuus tietenkin laimenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti