Aamulla hiljaa hipsittiin alakertaan. Ylös jäivät nukkumaan monet lauantain kylätapahtumaa perjantaina valmistelleet ja useat vasta aamuyöstä ties mistä tulleet (pitivät tullessaan yöllä monessa erässä aina aikamoista meteliä verrattuna vaeltajiin).
Minä tein taas oman aamupalan. Keitin kierukalla veden puuroon ja teehen, tein juustoleivät ja söin hedelmän. Sitten oli hyvä lähteä viimeisen vaelluspäivän taipaleelle jo varttia yli seitsemän, siis ennen auringonnousua. Pääsin hyvin matkaan - toiset porukasta käväisivät aamupalalla baarissa, joka aivan meidän porukkaa varten avasi ovensa jo seitsemältä tai hieman ennen.
Matka sujui aika juohevasti. Tosin vieläkin oli vetisiä paikkoja caminopolulla ja purojen ylityksiä kivien kautta. Käki kukkui, lehmälaumat olivat pelloillaan - mietin missä täällä nuo lypsylehmät oikein ovat. Olen yhden ainoan kerran nähnyt navetan, jossa oli sentapainen lypsysysteemi kuin nykyään isoissa navetoissa Suomessa: Lehmät pääsevät vapaasti haluamanaan aikana lypsylaitteeseen ja samalla saanevat makupalatkin jauhoja tms.
10 kilometriä taivallettuani oli Miranda de Azán kylänen, jossa opaskirjan mukaan olisi kahvila auki. Eipä ollutkaan, portilla lappu että avataan kello 18 tänään. Kävelin suotta sivuun muutama sata metriä tuonne kuppilaan. No, palasin väylälle ja matka jatkui. Kohta olivat toisetkin jo pysähtyneet evästelemään. Niinpä samaan jäin minäkin ja yhdessä jaoimme toisillemme eväistämme.
Noin kuusi kilometriä ennen albergea oli iso risti, jonka juurelle oli myös tuotu kiviä kuin ranskalaisella vaellusreitillä Rautaristille. Siitä oli vielä aikamoinen matka monen mäen kipuamisineen perille, mutta Salamancan katedraalien tornit näkyivät kauas. Ne innostivat jaksamaan. Jo yhdentoista jälkeen olin pitkällä vanhalla roomalaisella sillalla, jotenkin kuin olisi ollut jo perillä, vaikka siitäkin oli kipuamismatkaa vielä katedraalin juurella olevaan albergeen. Reppu jonoon, kasvipuutarhaan katselemaan kukkia odotellessa kellon tulevan 12, jolloin sai repun viedä albergeen ja sai vaelluspassiinsa leiman.
Lähdimme tutustumaan kaupungin nähtävyyksiin. Kävimme tietysti
katedraalissa. Siellä sain saksankielisen kuulokesysteemin, jonka kera
tuli opastus. Mahtavia taideteoksia ja historiaa.
Reput piti laittaa isoon siniseen muovipussiin ja kaappiin. Vasta klo 16 alberge avautui varsinaisesti ja silloin ilmoittauduttiin. Koko joukkomme mahtui mukaan, korealaisetkin, samaan huoneeseen. Korealaisrouvan jalka on jo parempi, mutta ei vieläkään vaelluskuntoinen.
Sitten kävimme ilmoittautumassa albergessa ja varasimme petimme, saimme sinisen ison muoviämpärin jokainen, johon sai laittaa yöllä tarvitsemansa tavarat. Muut jäivät reppuun .
Albergessa on 18 paikkaa. Kaksi kahdeksan hengen huonetta ja yksi kahden hengen koppero kerrossänkyineen. Me täytimme toisen huoneen, toisessa oli mm. monia ranskalaisia, joilta sain vihjeen seuraavan yön majapaikkaan. He näet olivat kulkeneet päivää edellämme, mutta olleet nyt jo yhden yön Salamancassa Pension Salamancassa ja tulivat toiseksi yöksi albergeen. Albergesta on taas hyvä lähteä jatkamaan vaellusta hurvittelu- eli lepopäivän jälkeen.
Tässä albergessakin on vain mikro eikä edes wifiä. Maksu donativo-systeemillä. Tuo ystävällinen hospitelarakin on vain hommassaan kuukauden, sitten tulee seuraava.
Illalla kävimme porukalla juomassa ! kahvia/olutta/viiniä ja sitten pizzalla. Italialaisessa pizzapaikassa, jonne taisi olla parin kilometrin kävelymatka. Kun siellä kului aikaa, oli meillä tosi kiire palata ajoissa takaisin ennen kuin albergen ovet menevät kiinni. Tämä oli viimeinen ilta tämän porukan kanssa - toiset jatkoivat vaellustaan. Minulle oli haikeaa lopettaa vaellus tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti